Niin ne fiilikset heittelee... Kamalaa vuoristorataa. Huhtikuu on ollut hankala. Olen ollut niin masentunut, että ole välillä jopa toivonut, etten olisi raskaana!! On tuntunut aivan epätoivoiselta, etten ikinä tulisi pärjäämään vauvan kanssa yksin. On ollut ihan lohdutonta, etten ole voinut miehen kanssa iloita tästä asiasta, niinkuin aina ennen kuvittelin. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tukevat ja iloitsevat minun puolestani silloinkin kun minä en ole jaksanut. Mies on jonkin verran soitellut ja kysellyt vointia, mutta muuten tilanne on ennallaan. Ja vaikka viime kuussa kirjoitinkin, että olen hyväksynyt eromme, niin ei se niin ole :( Haluan miehen edelleen takaisin, mutta tiedän ettei se niin mene. Anoppini (tai siis ex-anoppi) soittelee mulle viikoittain, ja hänkin toivoo että poikansa tulisi ns. "järkiinsä". Mutta toivottomalta se vain näyttää. Olen ollut kamalan surullinen, epätoivoinen, masentunut, itkuinen ja flegmaattinen. Kamalaa. Vihaan sitä toista naista, aivan sydämeni pohjasta! Vaikka tilanne ei mitenkään hänen syytään edes ole. Silti en voi tajuta, millainen nainen ottaa miehen, joka on vielä tapaamishetkellä suhteessa ja jonka ex odottaa vauvaa! En voisi kuvitellakaan tekeväni tollaista, en vaikka kuinka ihastunut olisin. Mutta meitä on moneen junaan.

Tänään oli neuvolakäynti, paino on nyt noussut 250g viikossa, eli ihan kohtuulliset luvut on. Nyt meinaan oikeasti skarpata pääsiäisen jälkeen ja alkaa enemmän katsomaan, mitä syön. Tavoite on se, ettei paino nousisi koko aikana yli 110kg:n, mikä oli terkkarinkin mielestä hyvä tavoite. Vauvan sydänäänet kuuluivat hyvin ja potkutkin kuuluivat, vaikken niitä vielä tunnekaan. Edellisellä neuvolakerralla mulla oli lääkärin tapaaminen, joka ultratessaan kertoi, että istukka on edessä. Liikkeitä voi siis olla vaikea tuntea. Lääkäri lupasi jättää sanan kunnan mielenterveystoimistoon, jotta pääsisin psykologin juttusille tän eron takia. Vielä ei ole kuulunut mitään, toivottavasti pian kuuluu...